Kuinka kuopan pohjalta noustaan?


”Hyväksyvä tietoinen läsnäolo nykyhetkessä on tärkeä viisaus, jonka elämän arvaamattomuus ja ennakoimattomuus meille opettaa. Kukaan ei tiedä, mitä huominen tuo, siksi ainoa varma asia on se, mitä tapahtuu juuri nyt. Menetykset opettavat meille vääjäämättä sen läksyn, että mikään ei elämässä ole varmaa – paitsi muutokset.”

Näin tietoisen läsnäolon merkitystä surutyössä kuvaa psykologi ja psykoterapeutti Arto Pietikäinen teoksessaan Joustava mieli tukena elämänkriiseissä vuodelta 2017. Kirjassa esitellään toimivia tapoja kohdata elämänmuutosten ja eteen tulevien kriisien herättämiä ajatuksia ja tunteita. Tämän käytännönläheisen oppaan avulla lukija tutustuu hyväksymis- ja omistautumismenetelmiin, jotka auttavat vaikeiden kokemusten läpikäymistä ja niistä selviämistä.
Pietikäisen (2017, 93, 192) mukaan elämme arjessa pitkälti kuin autopilotin ohjauksessa, kun asiat toistuvat tutun ja turvallisen kaavan mukaan, kunnes jotakin odottamatonta tapahtuu. Silloin automaattiohjaus ei enää toimikaan ja tarvitaan kykyä olla hereillä juuri tässä ja nyt.
Jokaisen ihmisen elämänpolku on ainutlaatuinen, jollakin meistä matka on alusta alkaen kuoppaisempi, samalla kun joku toinen saa kulkea pitkän matkan ennen kuin elämä pudottaa syvään kuoppaan. Elämänpolkumme tavoin myös tapamme reagoida eteen tuleviin elämänkriiseihin on yksilöllinen. (Pietikäinen 2017, 13–14.)
Kun kohtaamme vastoinkäymisiä, kohtaamme samalla aina myös voimakkaita tunteita. Myös surut ja pelot ovat osa elämäämme, olemmehan inhimillisiä, tuntevia olentoja. Tähän liittyen Arto Pietikäinen (2017, 29) onkin todennut kuvaavasti, ettei niin paljoa päättäväisyyttä, motivaatiota, itsekuria tai lääkkeitä löydykään, että se voisi estää meitä tuntemasta tunteita. Vaikeat asiat ovat osa elämää, eikä takaiskuiltakaan voi välttyä kukaan meistä. Ihmisen osana on se, että pienten ja suurempienkin vaikeuksien kanssa on opittava elämään.
Vaikeuksien hyväksyminen merkitsee ennen kaikkea niiden kohtaamista. Kysymys ei siis ole kaikkeen alistumisesta tai edes sopeutumisesta, vaan siitä, että todellisuus nähdään suoraan ilman, että mielemme sitä värittää. Todellisuutta ei siis pidä paeta, vältellä, vääristellä tai tuomita. Hyväksyntä merkitsee myös sitä, että kunnioitamme itseämme ja olemme lempeitä omia kokemuksiamme kohtaan. Sen sijaan, että kääntäisimme selkämme kärsimykselle, meidän on kohdattava se silmästä silmään. Taistelu tapahtunutta vastaan on turhaa, sillä meidän on katsottava eteenpäin. Hyväksynnän saavuttaminen vaatii kuitenkin tietoista harjoittelua, mutta onneksi voimme vähitellen valita sen, miten vaikeuksiin reagoimme ja omat kipumme kohtaamme. Psykologiselta kivulta kun kukaan meistä ei voi elämänsä aikana välttyä. (Pietikäinen 2017, 56–57, 115.)

”Ihminen on luotu siten, että voimme tuntea kaikki omat tunteemme menemättä rikki.”

Jos käännämme selkämme kärsimyksellemme, omille tunteillemme ja tarpeillemme, vain satutamme itseämme lisää ja saatamme vaipua masennukseen. Jos sen sijaan kykenemme kohtelemaan itseämme mahdollisimman myötätuntoisesti, hyvinvointimme lisääntyy. (Pietikäinen 2017, 61, 93.) On vahingollista esittää jatkuvasti reipasta selviytyjää. ”Kyllä se kuule siitä” -lohduttelukaan ei juuri pahimmassa vaiheessa auta. Puhumattakaan vaikeuden vähättelystä vetoamalla vaikkapa maailmanlaajuisiin katastrofeihin, kuten sotiin ja nälänhätään. Jokaisella meistä kun on omat henkilökohtaiset kuoppamme, joihin elämänmatkan varrella vajoamme.
Kuopan pohjalta noustaksemme tarvitsemme ennen kaikkea jonkun, joka oikeasti kuuntelee ja ymmärtää. Näennäisesti hyvää tarkoittavia sanoja emme kaipaa, vaan jonkun, joka hyväksyisi ja ottaisi todesta myös kaikkein voimakkaimmatkin tunteemme, kuten Pietikäinen (2017, 63) kirjassaan toteaa. Hän puhuukin vahvasti myötätuntotaitojen tarpeellisuudesta erilaisten elämänkriisien kohtaamisen yhteydessä. Hänen mukaansa psyykkinen haava kaipaa hoitoa samaan tapaan kuin fyysinen haava (Pietikäinen 2017, 65). Tähän liittyen kiinnostava kysymys on, kohtelemmeko itseämme samalla tavalla kuin parasta ystäväämme. Jos oppisimme olemaan myötätuntoisempia itseämme kohtaan, elämä kriiseineen olisi luonteeltaan vähemmän hajottavaa.  On tärkeää oppia myös erottamaan asiat, joihin voimme vaikuttaa niistä, joihin emme voi vaikuttaa (Emt., 121).
On selvää, että jokainen meistä yrittää parhaansa mukaan käsitellä vaikeuksiaan, jotta ne vaikuttaisivat elämänlaatuun mahdollisimman vähän. Jokainen meistä toipuu kriiseistään omalla tavallaan, mutta kaikille yhteinen tähän prosessiin vaikuttava tekijä on psykologinen joustavuus, joka toimii vaikeuksien kohtaamisen puskurina. Se on lähellä resilienssin eli selviytymiskyvyn käsitettä, kuten Pietikäinen (2017, 181) toteaa. Käytännössä resilienssi näkyy ennen kaikkea siinä, kuinka nopeasti ihminen kokee taas olevansa vähintään yhtä tyytyväinen elämäänsä vaikean elämäntapahtuman jälkeen kuin hän ennen sitä oli (Korkeila 2017).
Palautumiskykyä on tutkittu etenkin positiivisessa psykologiassa. Resilienssin katsotaan olevan yhteydessä erityisesti yksilön oppimishistoriaan ja elämänkokemuksiin, eikä niinkään perittyyn luonteen vahvuuteen. Lapsuuden kokemukset vaikuttavat sitkeyden kehittymiseen, joten on ymmärrettävää, että tuon ajanjakson tukea tarjoava ympäristö on avainasemassa. Myös aikuisilla turvalliset ja muutenkin myönteiset ihmissuhteet tukevat selviytymiskykyä. (Pietikäinen 2017, 182.)


”Hyvä selviytymiskyky ei toimi panssarina psykologista kärsimystä kohtaan, eikä tarkoita sitä, että sen avulla voisi kohdata helposti ja vahingoittumattomana minkä tahansa menetyksen ja vastoinkäymisen. Kyse on ennen kaikkea kyvystä kohdata vaikeudet siten, että pääsee ylös kuopasta aikaisempaa vahvempana ja kokemuksesta jotain oppineena.”

Kysymys ei ole myöskään mahdollisimman nopeasta ja tehokkaasta ennalleen palautumisesta mistä tahansa elämänkolhusta. Jos toipuminen vaatii aikaa, kannattaa sitä antaa, sillä vain yksilön oma kokemus kertoo, kuinka kauan kuopasta nouseminen kestää – muuta mittaria siihen ei ole. Resilienssitutkimuksen lohdullinen viesti on, että selviytymistaitojaan voi kehittää vielä aikuisenakin. Vaalikaamme siis elämässämme toiveikkuutta. (Pietikäinen 2017, 184.)
On helppo olla Arto Pietikäisen (2017, 212) kanssa samaa mieltä siitä, niin kauan kuin kykenemme tunteisiin, olemme inhimillisiä ja elossa. Tunteet todellakin antavat elämäämme ulottuvuuden, jota ilman siitä olisi varmasti vaikea löytää merkitystä ja mielekkyyttä. 

”Jotta voisi saada elämässään kokea kasvua, rakkautta ja merkityksellisyyttä, olisi kyettävä olemaan sinut myös oman haavoittuvan puolensa kanssa. Olisi kyettävä olemaan kokonainen ihminen, joka tuntee kaikkia tunteita, tekee virheitä, eikä tukahduta mitään puolia itsessään."

KIRJALLISUUS:

Pietikäinen, A. 2017. Joustava mieli tukena elämänkriiseissä. Helsinki: Duodecim.
Korkeila, J. 2017. Terve mieli terveissä aivoissa. Duodecim 113, 209–214.


P.S. Kaikki tekstin sitaatit on poimittu Pietikäisen teoksesta.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Parempi myöhään kuin ei ollenkaan

Hyötyä ja huvia